Kehittämisnäkymät
- Reetta Rytkönen: Museot murroksessa – resurssiniukkuudesta yhteisölähtöisyyteen ja muihin uudenlaisiin toimintatapoihin
- Ulpu Jarva: Näkemyksiä lavatanssikilpailuista ja niiden tulevaisuudesta
- Kati Kangas: Perinteet ja innovaatio kohtaavat: Voiko näköiskankaasta tulla uusi perinne?
- Miika Tikkanen: Alueellinen kirkkomusiikkitapahtuma kulttuuritapahtumana
Reetta Rytkönen: Museot murroksessa – resurssiniukkuudesta yhteisölähtöisyyteen ja muihin uudenlaisiin toimintatapoihin
 |
| Leonardo 3D -näyttelyn immersiivinen tila Kuopion museossa keväällä 2021. Kuva: Reetta Rytkönen / KHM |
Kuopion museon uudistuneet perusnäyttelyt avautuivat keväällä 2022. Yllä oleva kuvaus kertoo uudistuneen museon tunnelmasta. 90-luvulta tutut esinemassat ovat väistyneet ja tilalle on tullut tehtävää ja kokeiltavaa. Kaikkien kävijöiden rakastamat museon kestosuosikit, mammutti, savutupa ja karsikkopuukin sieltä vielä löytyvät, mutta tunnelma ja esitystapa ovat päivittyneet uudelle vuosituhannelle. Uudessa näyttelyssä kävijä matkustaa Kuopion historiaan kulttuurihistoriallisessa osuudessa ja astuu metsän siimekseen luonnonhistoriallisessa näyttelyosuudessa.
“Työurani aikana museonäyttelyt ovat muuttuneet elämyksellisemmiksi ja tarinallisuus näkyy näyttelyissä yhä useammin. Pienilläkin museoilla on varaa tehdä elämyksellisiä näyttelyitä ihan pelkästään hyvällä käsikirjoituksella ja pohtimalla sitä, mitä todella halutaan kertoa. Siihen ei tarvita mitään virtuaalijuttuja,” 30-vuotisen uran näyttelyarkkitehtina tehnyt Taina Väisänen pohtii.
Tarinallisuus on tullut osaksi museonäyttelyitä viimeisen 30-vuoden aikana. Tarinallisessa näyttelyssä kävijä tempautuu mukaan historialliseen aikaan, maailmaan tai rooliin ja kerronta toteutuu monipuolisesti esineiden, kuvien, äänen ja tekstien kautta. Tavoitteena on lisätä historiatiedon kiinnostavuutta.
Museot ja museoiden näyttelyt muuttuvat ajan mukana. 1800-luvulla sen ajan oppineet keräsivät ja tallensivat kansanomaista esineistöä ja tarinoita. 1950-luvulla historiankirjoitus oli ajan mukaisesti poliittisesti värittynyttä.
Hanna-Kaisa Melarannan pro gradu-tutkielmassa Suomen kulttuurihistoriallisestan museoiden näyttelyiden muutoksista ja tavoitteista museoammattilaisten silmin summataan hyvin näyttelyiden muutoksesta 1900-luvun kuluessa. Toisen maailman sodan jälkeen esteettisyys ja asiakkaiden viihtyvyys nousivat pääasiaksi. Esittämisen tyylisuunnat vaihtelivat, mutta 1990-luvun lopulle tullessa museot olivat täyttyneet monenlaisilla esineillä ja runsaudella. (https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/8094/G0000513.pdf?sequence=1&isAllowed=y, s. 58-61)
Aivan 2000-luvulle ei Melarannan tutkielma yllä. Viimeisinä vuosikymmeninä museoista on kuitenkin tullut paikkoja, joihin tullaan viihtymään ja viettämään aikaa. Samalla näyttelyistä on tullut kokemuksellisia ja elämyksellisiä paikkoja, joissa oppiminen on sivuseikka.
Myös asiakkaat ovat tunnistaneet museoiden arvon monenlaisia kokemuksia tuottavina vapaa-ajanviettopaikkoina. Erityisesti koronavuosien jälkeen ihmiset ovat palanneet museoihin ennätyksellisen suurin joukoin ja museoissa on rikottu kävijäennätyksiä. Museoiden tarjonta kiinnostaa ihmisiä entistä enemmän, museot ovat tulleet lähemmäs ihmisiä, niissä on paljon erilaista ja houkuttelevaa toimintaa kaikenlaisille ja ikäisille kävijöille, museokäynti on montaa muuta aktiviteettia edullisempaa ja tarjonnasta osataan viestiä tehokkaasti. Syitä museoiden kiinnostavuuteen on siis monia. (https://yle.fi/a/3-10467915)
TILALLISIA KOKEMUKSIA
Kulttuurihistoriallisten näyttelyiden tulevaisuuden näkymiä pohtivat Kuopion kulttuurihistoriallisen museon museonjohtaja Helka Väisänen, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon konservaattori Elviira Heikkilä, sekä Takt Oy:n näyttelyarkkitehti Taina Väisänen. Kaikkia kolmea kiinnostavat ja houkuttelevat museoissa samankaltaiset asiat: esineet ja vaikuttavat kokemukset.“Ajattelen, että haluan saada museokäynnistä elämyksiä ja kokemuksia. Kohteen pitäisi saada minut ajattelemaan ja kokemus on tärkeä. En erityisesti pidä mistään teknisistä laitteista, vaan enemmän yksinkertaisesta ja taitavasta valon, äänen ja tiedon yhdistelmästä. Toisaalta joku yksikin elementti voi olla näyttelyssä sykähdyttävä”, Helka Väisänen miettii.
“Museot voivat olla tosi erilaisia, jotkut ovat mietittyjä ja teknisesti hienoja, joissain on vain laitettu kuvia ja esineitä esille. Vau-efektin voi saada aikaan hieno toteutustapa tai esine”, Elviira Heikkilä summaa.
Myös Taina Väisänen odottaa museonäyttelyiltä elämyksellisyyttä, mutta mikään huvipuisto ei museonäyttelyn tarvitse olla.
“Hyvä näyttely on johdonmukainen ja selkeä, mutta ei tylsä. Vau-efekti tulee ehkä tilanteissa, joissa näen jotain mitä en olisi itse tullut ajatelleeksi tai on tavoitettu joku voimakas tilallinen juttu. Tekniikkajutut ja immersiiviset videosysteemit ovat toki hienoja, mutta kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Uskon kulttuurihistoriallisella puolella edelleen esineen voimaan. Jos on joku vanha hieno esine, se on vau.”
Esinemäärät ovat pienentyneet museonäyttelyissä viime vuosina voimakkaasti. Samalla teksti on siirtynyt näyttelytilojen seiniltä näytöille. Esimerkiksi Kuopion luonnontieteellinen museo uudisti perusnäyttelynsä Kuopion museossa niin, ettei seinille päätetty laittaa lainkaan tekstiä. Seinätekstien sijaan kävijä löytää tiedon halutessaan näytöiltä tai voi nauttia museokäynnistä vain eläimiä katsellen. Oppiminen voi siis tapahtua ihan vaan vahingossa, eikä se ole enää museonäyttelyn päätarkoitus. Sen sijaan tilaa on jätetty aisteille ja uteliaisuudelle.
 |
| Kuopion museon uudessa luonnontieteellisessä perusnäyttelyssä ei ole lainkaan tekstiä seinillä. Näyttelyyn voi tulla vain nauttimaan tunnelmasta ja oppimine Kuopion museon uudessa luonnontieteellisessä perusnäyttelyssä ei ole lainkaan tekstiä seinillä. Näyttelyyn voi tulla vain anuttimaan tunnelmasta ja oppiminen tapahtuu vahingossa. Kuva: KHM. |
“Väittäisin, että suurin osa ihmisistä ei tule museoon oppiakseen ja vähemmistössä ovat he, jotka haluavat näyttelystä tietoa. Nykyään kun tietoa on koko ajan saatavilla, toivotaan museokäynniltä rauhoittumista ja kokemuksellisuutta”, Elviira Heikkilä pohtii.
Ihmiset myös haluavat näyttelyiltä erilaisia asioita, siinä missä jollekin lukemiseen keskittyminen on helppoa, haluaa toinen tietoa muilla tavoin. Tietotulvan aikana kulttuuri on muuttunut visuaalisemmaksi. Tekstien tankkaamisen sijaan kokeiltavilla asioilla voi olla suuri vaikutus oppimiseen. Museokäynnillä utelias löytää kiinnostavia juttuja, joihin hän tutustuu lisää joko museokäynnin aikana tai myöhemmin kotona omassa rauhassa. Kokeiltava voi olla käsin tekemistä, haistamista, kuunneltavaa, tai oikeastaan ihan mitä vain.
Kuopion museon perusnäyttelyissä kokemuksellisuutta on lähdetty hakemaan arkeologista asuinpaikkaa esittelevällä VR-sisällöllä, metsästysjousen jännittämistä testaavalla laitteella, sisävesilaivan hytin toisinnolla, soitettavissa olevalla jouhikolla, haistettavilla tuoksupulloilla ja sisään astuttavalla aidolla savutuvalla. Erilaisille oppilasryhmille on tarjolla myös erilaisia mielikuvituksellisia pelejä ja tehtäviä, joita suoritetaan joko museon oppaan tai oman opettajan johdolla.
Kaikesta puuhasteltavasta huolimatta esineen voimaan uskotaan myös tulevaisuudessa.
ESINEEN VOIMA
Asiakkaille näkyvän näyttely- ja tapahtumatoiminnan lisäksi museon kulisseissa tapahtuu kaikenlaista. Alueellista museotyötä, kulttuuriympäristötyötä ja kokoelmien hoitoa. Museosta riippuen erilaiset objektit ovat toiminnan ytimessä. Taidemuseossa taideteokset, luonnontieteellisessä museossa näytteet ja kulttuurihistoriallisessa museossa esineet.“Alkuperäisobjektit ja museon kokoelmat ovat toiminnan ydin. Kulttuurihistoriallisessa museossa kyse on esineestä”, Helka Väisänen päättää.
Näyttelyissä esinemäärät ovat aikaisempaan verrattuna pienentyneet samalla, kun esineiden esittämistapaan on kiinnitetty huomiota.
“Esine voi olla ihan pienikin tai vaikka Vaasa-laiva. Kyse on enemmän siitä, miten ja mitä esitetään”, Taina Väisänen pohtii ja nostaa esimerkiksi Kuopion Korttelimuseossa Juho Rissanen - Meillä ja maailmalla -näyttelyssä olleen matkamuisto-vitriinin. Vitriinissä oli katsottavana noin 100 esinettä eri puolilta Afrikkaa ja Aasiaa.
“Sitä olisi voinut katsoa ihan loputtomasti!” Taina Väisänen summaa.
 |
| Matkamuistovitriini Juho Rissanen – meillä ja maailmalla -näyttelyssä. Kuva: KHM. |
Vaasa-laiva on esimerkkinä erityinen, sillä koko museo on rakennettu laivan, siis periaatteessa yhden esineen, ympärille. Kaikki tuon kyseisen laivan joskus nähneet voivat olla yhtä mieltä siitä, että se on mahtava näky. Esitystavalla on suuri merkitys siinä, miten esine koetaan. Kun esineelle annetaan sen tarvitsema tila ja arvo, sen ympäristö ja valaisu ovat harkittuja, syntyy tilallinen kokemus. Suurta ja mahtavaa ei tarvitse kuitenkaan olla, vaan tunteiden herättäminen onnistuu pienemmilläkin esineillä.
“Esineeseen liittyvä herkkä tarina herättää itselle sellaisen vau-tunteen. Esimerkiksi saamelaismuseo Siidaan palautetut lasten leikkikalut olivat sympaattisia ja ihania”, Elviira Heikkilä pohtii.
Sympaattinen ja herkkä esine voi siis myös itsessään olla hieno ja tunteita herättävä kokemus. Erilaisille esittämistavoille on paikkansa ja aikansa. Krumeluuria ei aina tarvita, vaan myös yksinkertainen voi olla kaunista.
Esineessä tärkeää on sen aitous. Ihmisiä kiinnostavat edelleen myös esimerkiksi historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin liittyvät esineet. Sillä on merkitystä, onko mihin ja kuka esinettä on käyttänyt. Esimerkiksi Kuopion korttelimuseossa sijaitseva Minna Canthin esinein sisustettu huone henkii kirjailijan aikaista maailmaa aitoine huonekaluineen. Minnan salonkina tunnettu tila on yksi Korttelimuseon suosikeista.
Myös tunnesiteellä on merkitys.
“Ihmiset käsittääkseni haluavat nähdä myös sellaisia muistoja herättäviä esineitä, jotka ovat heille tuttuja, mutta eivät enää tätä päivää, kuten mummolan kahvikuppi ja entisajan pulpetti. Ne herättävät ihmisissä tunteita”, Heikkilä miettii.
Ammatillisesti hoidetuissa kulttuurihistoriallisissa museoissa on pitkälti keskitytty esittämään 1800-luvun maatalouskulttuuria. Tämä on pitkälti liittynyt museoiden kokoelmiin, joissa agraarikulttuurin talonpoikaisesineistö on ollut suuressa roolissa. Jatkossa museoissa aletaan ehkä nähdä enemmän myös tuoreempaa historiaa.
“Suuntana on ollut jo jonkin aikaa esittää vähemmän yläluokan elämää ja enemmän tavallisten ihmisten arkea. Esimerkiksi 1960-luvun lähiöitymien on jo sellaista lähihistoriaa, joka liittyy nykyisten aikuisten ja heidän vanhempiensa lapsuuteen”, Heikkilä muistuttaa.
Aikaisemmin yläluokan esineistöä on säilytetty enemmän ja usein käsityönä valmistetuissa esineissä on ollut ainutlaatuisuuden tunne. Museokokoelmat tosin enää harvemmin karttuvat varakkaiden ihmisten suurilla lahjoituksilla ja lahjoitukset liittyvät yhä useammin tavallisten ihmisten arkisiin käyttöesineisiin. On siis vain luontevaa, että pikkuhiljaa myös näyttelyiden sisältö muuttaa muotoaan.
 |
| Minna Canthin salonki Kuopion korttelimuseolla. Kuva: KHM. |
HAASTEITA TALOUDELLISISTA NÄKYMISTÄ
Kuopion kaupungissa käytiin syksyllä 2024 YT-neuvottelut ja kaikesta toiminnasta säästetään. Valtio leikkaa museoiden tuki- ja rahoitus euroja isolla kädellä. Viimeisimpänä uutisoitiin Museoviraston kolmen miljoonan säästötavoitteesta ja museokohteiden sulkemisesta. Aihe kirvoitti runsaasti keskustelua myös lehdistössä. (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010786082.html)
Samat säästöpaineet ulottuvat koko Suomen kaikkiin museoihin, eikä kukaan ole turvassa leikkurilta. Jos pelkkä kohteiden auki pitäminen on vaakalaudalla, tulee säästötoimilla olemaan myös selvät vaikutukset näyttelyiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Näyttelyiden tekeminen vaatii aikaa ja rahallisia resursseja, vaikka osa näyttelystä voitaisiinkin valmistaa pääasiassa museon omin voimin.“Uskoisin, että näyttelyt ovat jatkossa pidempiaikaisia, tai toisaalta vaihtuvat näyttelyt voivat olla pienempiä, pop up-tyylisiä. Museot joutuvat todennäköisesti hakemaan myös enemmän sponsoreita ja yksityistä rahoitusta”, Taina Väisänen arvioi.
Digitaaliset sisällöt ovat olleet omiaan luomaan elämyksiä kävijöille, mutta niitä on kallista tuottaa ja ne vaativat vielä usein ostopalveluiden käyttöä. Väisänen arvioikin, että tulevaisuudessa museoista tulee kekseliäämpiä kokemuksellisuuden tuottamisessa. Digitaalisten sisältöjen määrä siis tuskin ainakaan räjähdysmäisesti kasvaa tulevaisuudessa, elleivät toteutusten hinnat tule reilusti alas.
 |
| Kuopion museossa on käytössä paljon digitekniikkaa. Osa sisällöistä toteutettiin itse, mutta osaan jouduttiin käyttämään ostopalveluita. Kuva: KHM. |
Vaikka juuri nyt taloudellinen tilanne näyttääkin heikolta, tulevaisuuteen jaksetaan myös uskoa.
“Kuopion kulttuurihistoriallinen museo on toiminut enemmän tai vähemmän saman muotoisena 1800-luvulta alkaen, on menty läpi sotien ja monenlaisten murrosten. Toiminta jatkuu varmasti myös tulevaisuudessa”, Helka Väisänen vakuuttaa.
Myös Heikkilä on samoilla linjoilla:
“Uskon siihen, että poliittiset trendit muuttuvat, eikä tilanne ole tällainen ikuisesti. Ihmiset ovat myös aktivoituneet puolustamaan kulttuuria ja taidetta.” Heikkilä nostaa esiin, että resurssien niukentuessa näyttelyiden suunnittelussa mietitään entistä tarkemmin, mitä voidaan tehdä ilman kalliita vimpaimia ja hienoja rakenteita.
“Silloin tietosisältö ja muu ohjelmallisuus, kuten tapahtumat ehkä korostuvat.”
Monet, erityisesti pienet paikallismuseot, ovat jo ennen taantumaa ja museoiden nyt kohtaamia säästöpaineita toimineet hyvin rajallisilla resursseilla ja monilta osin vapaaehtoisin voimin. Jatkossa myös isommat museot joutuvat etsimään vaihtoehtoisia tapoja ylläpitää museoita ja näyttelyitä.
Ammatillisten museoiden avoinna pitoa vapaaehtoisin voimin ei kuitenkaan nähdä vaihtoehtona, vaikka joku kokoomuspoliitikko uskaltaisi tällaista ehdottaakin, vaan säästöjä tulee etsiä muualta. Pienistä resursseista on tietysti vaikea säästää enää enempää. (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010786127.html, https://demokraatti.fi/aikamoinen-loukkaus-museoalalla-kuohuu-saastojen-kourissa-jopa-vapaaehtoisia-ehdotettu-toiminnan-pyorittajiksi)
TULEVAISUUDEN MUSEO
Museoiden ja museonäyttelyiden tulevaisuus on taloudellisten huolien verhoama. On vaikea ennustaa käytettävissä olevia resursseja. Käytettävissä olevat varat, työvoima ja osaaminen ilman muuta vaikuttavat siihenkin, millaisia museonäyttelyitä tulevaisuudessa on mahdollista valmistaa. Kaikkeen eivät resurssitkaan voi vaikuttaa. Esimerkiksi museoiden sisällöntuotanto ja asiantuntijuus säilyvät.
“Ajattelisin, että museon paikka on olla tutkitun, aidon ja varmistetun tiedon paikka ajassa, jossa on monia totuuksia ja todellisuuksia. Tulevaisuudessa näyttely toteutukset ovat monipuolisia, toisistaan erilaisia ja ne nostavat esiin tärkeiksi koettuja asioita”, Helka Väisänen pohtii ja jatkaa:
“Uskon, että tulevaisuudessa selkeät aiheet houkuttelevat museoon. Kevyttä pintaa esittelemällä menetetään oma identiteetti ja oma perusta.”
Tulevaisuudessa museo voisi tulla entistä lähemmäs ihmistä ja muuttua yhteisöllisempään suuntaan. Museot voisivat tiivistää yhteistyötä yhteisön kanssa vapaaehtoistoimintaa lisäämällä, keräämällä aineistoja entistä aktiivisemmin ja kuuntelemalla kävijöiden toiveita entistä herkemmällä korvalla. Tällaisesta kehityksestä onkin jo ollut merkkejä. Kansallismuseon laajamittainen työ saamelaisesineiden palauttamiseksi lähtöpaikalleen ja saamelaismuseo Siidaan sekä Siidan tekemä työ esineiden ja yhteisön kanssa ovat yksi onnistunut esimerkki yhteisön mukaan ottamisesta museon toimintaan. (https://www.apu.fi/artikkelit/kansallismuseon-saamelaisesineet-palautetaan-saamenmaalle)
Repatriaation eli esineiden kotipaikoilleen palauttamisen lisäksi museot voisivat tallentaa erilaisten yhteisöjen nykyhistoriaa yhdessä yhteisöjen kanssa.
“Museot edustavat monenlaisia ihmisryhmiä. On esimerkiksi kiinnostavaa, miten vammaisuus näkyy eri museoiden kokoelmissa ja näyttelyissä” , Elviira Heikkilä pohtii. Kuopion kulttuurihistoriallisella museolla on esimerkiksi kesän 2024 aikana tallennettu SETA ry:n paikallishistoriaa ja marraskuussa Kuopion museolla avattiin Suomen romaniyhteisöön liittyvä taidenäyttely ROM, joka sekin tehtiin yhteistyössä vähemmistön kanssa. Samanaikaisesti Ruotsiin 1800-luvulla tutkijan toimesta viedyt pääkallot palaavat kotipaikkakunnilleen ympäri Suomea, juuri marraskuun alkupäivinä myös Pohjois-Savoon. Palautustyössä osallisena ovat toimineet museoiden arkeologit. (https://yle.fi/a/74-20105998)
Museoiden elinvoimaisuus ajassa, jossa resursseista kilpaillaan, riippuu kävijämääristä ja ennen kaikkea kaupunkien päättäjien asettamien kävijätavoitteiden saavuttamisesta. Taina Väisäsen mukaan museoon mennään hakemaan elämyksiä ja niitä täytyy museoista saada jatkossakin, jos kävijöitä halutaan houkutella museoon.
“Museossa vaan käydään koska siellä on kivaa. Museoista on tullut sellaisia olohuoneita, jonne tullaan viettämään aikaa ja ollaan pitkäänkin.”
Museoiden tarjoamasta oheistoiminnasta tulee tulevaisuudessa entistä tärkeämpää, kun museovierailu mielletään ajanvietteeksi. Pienellä panostuksella pyöritettävästä oheistoiminnasta voidaan myös kerryttää tärkeitä tuloja museon kassaan.
“Asiaan liittyy kokonaisuus. Kahvila, kauppa, työpaja, luento tai muuta katsottavaa. Näyttely on vain osa museokäyntiä ja museo on paljon muutakin”, Taina Väisänen muistuttaa.
Erityisesti näyttelyiden sisällöntuotanto kärsii rahan ja resurssien puutteesta. Museoissa joudutaan keksimään uudenlaisia ratkaisuja ja uusia houkuttimia. Esimerkiksi digitaaliset toteutukset ovat usein kalliita ja vaativat erityisosaamista, eikä niiden määrän uskota loputtomasti lisääntyvän museonäyttelyissä. Sen sijaan aidot kokemukset, kuten talo- ja kotimuseot kasvattavat suosiotaan ja isommissa museoissa otetaan käyttöön sellaista kokeiltavaa, jonka toteuttamiseen taidot ja materiaalit löytyvät omasta takaa.
“Kaikkea blingiä, säihkettä ja jytinää ei tarvita”, Helka Väisänen summaa.
 |
| Korttelimuseo edustaa perinteisiä talo- ja kotimuseoita keskellä kaupunkia Kuopiossa. Digisisältöjä ei juurikaan ole, vaan aitoa vanhan ajan tunnelmaa. Valitettavasti korttelimuseokin joutui leikkuriin Kuopion kaupungin säästökuurilla ja menetti osan aukioloajoistaan vuodeksi 2025. Kuva: KHM. |
Elviira Heikkilä pohtii, mitä kaikkea uutta teknologian avulla voitaisiin kuitenkin vielä tehdä, jos resurssit tulevaisuudessa riittävät.
“Luulen, että museoihin tulee enemmän tekniikan mahdollistamaa esittämistä. Esineitä voitaisiin tutkimuksen avulla esitellä monipuolisemmin. Kokoelmissa on esimerkiksi sellaisia materiaaleja, joita ei ole enää muuten olemassa. Tulevaisuudessa saatettaisiin käsityöt yhdistää tekoälyyn tai mitä tahansa! Yleisenä trendinä luulen, että teknologiahuumasta havahdutaan muistamaan, että meillä on esineitäkin.”
Taina Väisänen muistuttaa, että kaikkea ei pidäkään yrittää tehdä teknologian keinoin, vaikka siihen olisikin mahdollisuus:
“Tulevaisuudessa tarvitaan kosketeltavaa ja yleisöä aktivoivaa tekemistä. Pelkästään tietotekniikka ei riitä, vaan pitää voida myös koskea ja tehdä.“
Digitaalisten sisältöjen kulta-aika saattaakin siis olla ohi ja jatkossa haetaan muunlaisia ratkaisuja. Immersiivisten digikokemusten sijaan tulevaisuudessa tilaan suunnitellut ratkaisut ja materiaalin tuntu ottavat vallan. Edes verkkonäyttelyt ja virtuaaliopastukset eivät kasvata suosiotaan loputtomasti, vaikka niillä voidaankin tavoittaa sellaista yleisöä, jolta näyttely jäisi muutoin kokonaan kokematta. Aidot asiat kiinnostavat edelleen ja museoon halutaan edelleen tulla paikan päälle myös tulevaisuudessa. On eri asia nähdä esine omin silmin, kuin ruudulta.
“Kokemukseen liittyy kaikki hajut, äänet ja tilan tunnelma. Aitoa kokemusta on hyvin vaikea korvata”, Taina Väisänen pohtii.
Tulevaisuuden museonäyttelyt ovatkin kantaaottavuudessaan moninaisia, ne kertovat historiasta, luonnosta ja taiteesta kiinnostavalla ja alati muuttuvalla tavalla. Erilaisten museoiden rajat hämärtyvät, taidetta voidaan jatkossa nähdä kulttuurihistoriallisissa museoissa ja toisin päin. Käytetyt resurssit vaikuttavat näyttelyyn, mutta niukkakaan budjetti ei tee näyttelystä huonoa, jos sisältö on riittävän harkittu. Koettava ja tehtävä lisääntyvät samalla kun tekstisisällöt siirtyvät enenevissä määrin näytöille ja laitteisiin. Muita digitaalisia sisältöjä tuotetaan harkiten ja käytetään tehokeinona silloin kun se on mahdollista.
Museon ydin on edelleen tärkeä, mutta oheistoiminnan määrä kasvaa ja museoista tulee entistä enemmän kaikenlaisten ihmisten ajanviettopaikkoja.
**********************************************************************************
Ulpu Jarva: Näkemyksiä lavatanssikilpailuista ja niiden tulevaisuudesta
Tätä artikkelia varten on haastateltu kolmea eri lavatanssikisoihin liittyvää tahoa. Zoom-haastattelussa olivat pitkän linjan tuomari Liisa Kontturi-Paasikko sekä aktiivinen kilpapari Johanna Rajala ja Timo Klemola. Omasta pyynnöstään sähköpostilla kysymyksiin vastasi Suomen lavatanssikilpailijat ry:n hallitus. He järjestävät Lavatanssitripla-nimellä lavatanssikilpailuja. Suomen lavatanssikilpailijat ry:n mielipiteet jäävät tässä artikkelissa muita suppeammiksi johtuen haastattelumuodon eroista sekä osin niukoista sähköpostivastauksista.
Kaikilla osapuolilla on pitkä, jopa vuosikymmenten kokemus lavatanssikilpailuista. Liisa Kontturi-Paasikko on tuominnut lavatanssikisoja niiden alusta saakka 1990-luvulta lähtien. Timo Klemola on kisannut vuosikymmenen ajan, joten hänelläkin on todella runsaasti kokemusta lavatanssien kisamaailmasta. Johannan kanssa yhteistä kisakokemusta Timolla on vuodesta 2019 lähtien. Yhdessä he ovat voittaneet muun muassa kahdesti Tangon SM-kisat ja kolmesti Lumitangon SM-kisat. Myös Cup-voitto on tullut kahdesti sekä lukuisia muita voittoja ja palkintosijoja.
Suomen lavatanssikilpailijat ry:n hallituksessa istuu pitkän linjan seuratanssijoita, tanssinopettajia sekä entisiä lavatanssikisaajia: Kari ja Merja Filpus, Ari Vaskelainen, Pentti Mäkinen sekä Anna-Liisa Korvala. Hallitus kuvaa yhdistyksen toimintaa seuraavasti:
”Suomen lavatanssikilpailijat ry (myöh. myös yhdistys) on taloudellista voittoa tavoittelematon yhdistys. Se toimii jäsentensä yhdyssiteenä sekä edistää ja vaalii lava- ja seuratanssin kilpailutoimintaa. Toiminnallaan se ylläpitää osaltaan suomalaisen monipuolisen lavatanssikulttuurin ja siihen kuuluvan lajikirjon säilymistä.
Yhdistyksen toiminnassa on mukana useita yhteistyökumppaneita, jotka toimivat kilpailuiden järjestäjinä. He vastaavat toiminnan lainmukaisuudesta (mm. tarvittavista luvista sekä turvallisuudesta), minkä lisäksi he huolehtivat, että kilpailutoiminta on vuosittain vahvistettavien yhdistyksen sääntöjen mukaista. Järjestäjät kantavat myös taloudellisen riskin toiminnassaan. Yhdistys on mukana jokaisessa kilpailutapahtumassa ja auttaa mm. kilpailupaikan järjestelyissä ja somistuksessa sekä tuloslaskennassa. Yhdistys järjestää itse ainoastaan yhden cup-kilpailun vuodessa (Suomalainen Tango).”
1990-LUVULTA TÄHÄN PÄIVÄÄN
Ensimmäiset lavatanssikisat järjestettiin 1990-luvulla. Tuolloin järjestäjänä oli SUSEL ry. Vuosien saatossa kisoja on järjestänyt muutamakin eri toimija, ja kisat ovat olleet myös nimellä Suomen LavatanssiCup. Suomen lavatanssikilpailijat ry on suhteellisen tuore kilpailujen järjestäjä. Heidän ensimmäiset kisansa järjestettiin vuonna 2022. Suomen lavatanssikilpailijat ry:ltä kysyttiin kuinka heidän kilpailunsa eroavat aiemmista:
”Suomen lavatanssikilpailijat ry toimii vahvistettujen sääntöjensä mukaisesti. Yhdistys ei ole selvittänyt järjestelyjen eroavaisuuksia muiden lavatanssikilpailujen osalta. Nykymuotoinen kilpailukonsepti on suunniteltu omista lähtökohdista ja sen tarkoituksena on säilyttää suomalainen lavatanssikulttuuri ja sen monipuolinen lajikirjo. (...)
Yhdistyksen toiminta on täysin ulkoisista vaikutteista riippumatonta. Yhdistyksen kilpailukonsepti on suunniteltu ja rakennettu sen perustamisvaiheessa. Kilpailutoiminta on avointa kaikille siitä kiinnostuneille henkilöille.”
Kysymykseen lavatanssikilpailuissa tapahtuneissa muutoksista vuosien saatossa sekä Kontturi-Paasikko että Klemola ja Rajala vastaavat samoin: Juuri mikään ei ole muuttunut. Lavatanssikilpailut on heidän mukaansa pysyneet lähes muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen, joten muutoksille olisi jo kovasti tarvetta. Kontturi-Paasikko kertoo, että jopa osa kilpailijoista on samoja kuin hänen aloittaessaan tuomaroinnin noin 30 vuotta sitten.
Ainoa muutos, jonka Kontturi-Paasikko osaa selkeästi nähdä on parien asenteiden muuttuminen kilpailullisemmaksi sekä suunnitelmallisemmaksi. Nykyään treenataan tosissaan kisoja varten. Aiemmin parit saattoivat sopia osallistuvansa kisaan edeltävänä tanssi-iltana tai jopa vasta kilpailupaikalla.
KISOJEN HAASTEET JA PIENEMMÄT MUUTOSTARPEET
Kontturi-Paasikko sekä Rajala ja Klemola ovat yhtä mieltä siitä, että lavatanssikilpailijoiden määrä on vähentynyt huomattavasti. He pelkäävät, että koko kilpailumuoto uhkaa näivettyä mikäli uusia kilpailijoita ei saada mukaan. Koronan vaikutus näkyy myös täällä. Pandemian jälkeen osallistujamäärissä on tapahtunut suuri pudotus.
Lavatanssikilpailujen maailmassa tuntuu olevan useampi seikka, joita hiomalla kisatapahtumat saataisiin mielekkäimmiksi. Uudistusten myötä saataisiin mahdollisesti houkuteltua uusiakin pareja mukaan. Toiset esiin nousseet asiat ovat hyvinkin pieniä ja olisivat nopeasti korjattavissa. Toiset taas vaatisivat huolellisista pohdintaa laajemmalla asiantuntijoiden joukolla.
Pienistä asioista esiin nousevat esimerkiksi kilpailijoiden kisamuoti eli kisoissa käytettävät vaatteet. Kisavaatteina on jo vuosia käytetty erittäin formaaleja asukokonaisuuksia. Viejillä kauluspaitoja ja suoria housuja, seuraajilla pitkähelmaisia tyllialushamein varustettuja hameita ja mekkoja.
Näitä vaatteita vieroksutaan sekä niiden epäkäytännöllisyyden että vieraannuttavuuden tähden. Tosielämässä lavatansseissa ei juuri koskaan näe vastaavanlaista pukeutumista. Sekä Kontturi-Paasikko että Rajala ja Klemola toivovat kaikki painokkaasti, että tästä oudosta muotioikusta voitaisiin jo luopua. Parasta kaikkien mielestä olisi, kun kisoihin saisi tulla omissa vaatteissaan ja ilmentää omaa persoonallisuuttaan tanssijana myös sitä kautta. Tämä myös mahdollisesti madaltaisi uusien kisaajien kynnystä lähteä mukaan toimintaan.
Toinen pieni asia liittyy kisoista saataviin palkintoihin. Palkintoja jaetaan peräti kahdeksalle ensimmäiselle parille ja palkintona toimii usein pokaali. Tätä Rajala ja Klemola kritisoivat. He eivät pidä kovin nykyaikaisena ja ekologisena sitä, että muovipokaaleja kertyy ihmisille kaapit täyteen. He näkisivät mielellään muutoksen palkitsemisessa: Kunniakirja riittäisi muistoksi ja itse palkintona voisi toimia vaikkapa ruokalahjakortti. Myös palkittavien parien määrää he toivoisivat rajoitettavan. Tätä puoltaa myös se, että koska osallistujamäärät ovat niin pieniä, niin usein saatetaan palkita kaikki sarjaan osallistuneet.
KISOJEN SUUREMMAT MUUTOSTARPEET
Suurempia kehityskohteita, jotka vaativat enemmän keskustelua ja pohdintaa, ovat tuomarointi- ja ylipäätään koko kilpailusysteemi. Tästäkin sekä Kontturi-Paasikko että Rajala ja Klemola olivat yksimielisiä. ”Se mikä ei kehity, kuolee” kuten Johanna Rajala ytimekkäästi ilmaisee.
He eivät näe, että nykyisessä systeemissä seuratanssin ydin pääsisi toteutumaan kunnolla. Heille seuratanssin ydin tarkoittaa parille tanssimista, vapaata vienti-seuraamista, musiikintulkintaa sekä hetkessä elämistä. Tämän toteutumista rajoittaa aiemmin mainitut tuomarointi- ja kilpailusysteemi.
Suomen lavatanssikilpailijat ry ei halunnut ottaa kantaa siihen mikä on seuratanssin ydin tai sen toteutumiseen kilpailuissa: ”Suomen lavatanssikilpailijat ry harjoittaa omaa ja omien sääntöjensä mukaista toimintaa. Yhdistyksen ei ole tarvinnut ottaa kantaa ”seuratanssin ydin” -käsitteeseen. Yhdistys toteaa ainoastaan sen, että sanana seuratanssi on laajempi käsite kuin yhdistyksen käyttämä lavatanssi.”
Kilpailusysteemin takia kilpaparit treenaavat vain oman parinsa kanssa ja tanssista tulee helposti koreografioitua. Lisäksi oman parin kanssa tanssiessa vienti- ja seuraamistaidot eivät pääse kehittymään samalla tavoin kuin pareja vaihdettaessa. Tällöin kilpaparin tanssitaito ei välttämättä ole aivan sitä miltä se saattaa kisavedon aikana näyttää.
Kontturi-Paasikko, Rajala ja Klemola toivoisivat kaikki, että kilpailusysteemiä muutettaisiin enemmän Jack & Jill -tyyppiseen kilpailumuotoon, jossa kilpapari arvotaan kisatilanteessa. Näin toimitaan esimerkiksi west coast swing -kilpailussa ympäri maailmaa. Tämän kisasysteemin etuna on, että tanssi on aina juuri siinä hetkessä syntynyttä, täysin autenttisesti vapaalla viennillä toteutettua tanssia. Kolmikko arvelee, että tämä kisasysteemi houkuttelisi paikalle uusiakin kisaajia ja toisi rutkasti lisää jännittävyyttä ja mielenkiintoa kisaan myös yleisön näkökulmasta.
Myös nykyinen tuomarointisysteemi koetaan hankalaksi kolmikon mielestä. Nykyisessä systeemissä tuomari ehtii katsoa yhtä paria vain ohikiitävän hetken ja tämän perusteella parit on osattava laittaa järjestykseen. Heiltä kaikilta tuli kiitosta Tangomarkkinoiden yhteydessä järjestetystä tangokilpailuista, jossa tuomarointisysteemi oli tyystin erilainen. Siellä yhdelle tuomarille arvottiin yksi osa-alue, jota hän arvosteli (esim. musiikkiin tanssiminen). Tuomari saattoi siis keskittyä vain tähän yhteen osa-alueeseen ja antaa sen mukaan pisteitä. Pareja ei myöskään tarvinnut laittaa järjestykseen, vaan useammalle parille saattoi antaa saman pistemäärän. Lopulliset sijoitukset ratkaistiin laskemalla kaikkien tuomareiden antamat pisteet yhteen.
Tämän systeemin etuna on paitsi tuomarointityöskentelyn selkeytyminen tuomareille itselleen myös sen selkeytyminen kisaajille. Tällä hetkellä Rajala ja Klemola kokevat, etteivät aina tiedä minkä perusteella heitä arvioidaan ja se on selkeä epäkohta.
Suomen lavatanssikilpailijat ry kertoo, että ”Kilpailutoimintaan liittyvä tuomarointi on avattu vuosittain vahvistettavissa säännöissä”. Tuomarointikriteerien voidaan kuitenkin katsoa olevan osin tulkinnanvaraiset, eivätkä ne anna tarkkaa kuvaa kisaajille siitä mitä heiltä odotetaan. Sivuilta löytyy muun muassa ”Lavatanssikilpailuissa noudatettavat turvallisuusohjeet”, joissa todetaan, että kilpailuissa ei sallita henkilöitä vaarantavia hallitsemattomia nostoja ja heittoja. Tätä ei kuitenkaan tarkenneta enempää ja jää epäselväksi minkälaiset nostot ovat sääntöjen mukaan sallittuja. On ymmärrettävää, että tämän tyyppisiä asioita on mahdotonta kirjoittaa täysin aukottomasti auki. Nykyisenkaltainen ohjeistus on kuitenkin Rajalan ja Klemolan mielestä huomattavan väljä ja jättää liikaa tulkinnanvaraa.
Kontturi-Paasikko, Rajala ja Klemola ajattelevat, että mikäli siirryttäisiin Tangomarkkinoilla käytettyyn tuomarointisysteemin olisi kisaajien helpompi myös seurata omaa kehitystään, sillä tuloksia olisi helppo vertailla kisoista toiseen. Systeemistä myös näkisi helposti omat vahvat alueensa ja kehitystä tarvitsevat osa-alueet.
TARKAT TUOMAROINTIKRITEERIT
Tarkkoihin, tanssiurheiluun verrattaviin sallittujen kuvioiden kuviolistoihin tai vastaaviin ei kukaan haastatelluista halunnut mennä. Tämän koettiin olevan osaltaan mahdotontakin johtuen lavatanssin luonteesta. Liian tarkat määritelmät ja ohjeistukset eivät kuulu lajiin ja kahlitsisivat tanssijoita liikaa. Suomen lavatanssikilpailijat ry vastasi kysymykseen tuomarointikriteereistä seuraavasti:
”Yhdistyksen tarjoamassa kilpailutoiminnassa on kyse lavatanssista, joka mahdollistaa vapaan, spontaanin ja monipuolisesti musiikkiin reagoivan tanssimisen. Tarkkojen tuomarointikriteerien kirjoittaminen estäisi kilpailupareja tanssimasta edellä kuvatulla tavalla. Samoin kävisi, mikäli käytettävä kuviomateriaali määriteltäisiin. Yhdistys huomauttaa, että kilpailuissa on mukana myös pareja, jotka eivät käy kursseilla, opetuksissa tai valmennuksissa. Yhdistys ei halua rajoittaa tällaisten parien mahdollisuutta osallistua kilpailuihin ja pärjätä niissä. Yhdistys on rajannut lajit ainoastaan suljetun ja avoimen otteen tansseihin.”
Tarkkojen kuviolistojen sijaan Kontturi-Paasikko, Rajala ja Klemola toivovat avoimuutta ja sallivuutta kaikkiin lajeihin. He kokevat, että säännöillä ei tulisi määritellä jotakin lajia tiukasti vain suljetun tai avoimen otteen lajiksi, vaan jokainen saisi tanssia lajeja kuten parhaaksi katsoo. Lavatansseissa yhdistellään luontevasti suljettua ja avointa otetta monenkin eri lajin kohdalla. Tämä toisi ilmaisunvapautta tanssiin ja sitä kautta päästäisiin taas lähemmäs ”oikeaa” lavatanssia.
SYYT JÄRJESTÄÄ KISOJA, OSALLISTUA NIIHIN, KISOJEN MERKITYS SEURATANSSIKENTÄLLE
Haastatellut jakavat yhteisen näkemyksen siitä, että lavatanssikilpailut ovat erittäin kannatettava ja niihin osallistuville varsin mukava tapahtuma. Kilpailut ovat hyvähenkisiä. Lattialla kilpaillaan toisia vastaan, mutta lattian ulkopuolella ollaan kuitenkin erittäin lämpimissä väleissä. Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen onkin yksi kisatapahtumien merkittävin anti niihin osallistuville. Oman taitotason mittauttaminen ja treenaamisen tulosten näkyminen on lisäksi Rajalan ja Klemolan mukaan yksi suurimmista motivaattoreista. Kisaaminen antaa siis syyn treenaamiselle ja sitä kautta pääsee seuraamaan omaa kehitystään.
Samasta yhteisöllisyydestä ja treenaamisesta puhuu myös Suomen lavatanssikilpailijat ry omassa vastauksessaan:
”Kilpailut antavat mahdollisuuden tutustua samanhenkisiin, samaa harrastusta arvostaviin ihmisiin. Ne tarjoavat myös oivan tavan kehittyä tanssiharrastuksessaan todelliseksi lavatanssin taitajaksi. Kilpaileminen tarjoaa myös mahdollisuuden tanssin tavoitteelliseen harjoitteluun ja kehittymiseen, mikä taas voidaan katsoa tarjoavan töitä tanssinopettajille ja -ohjaajille. Yleisölle kilpailujen seuraaminen tarjoaa viihdettä, mahdollisuuden kannustaa omia suosikkejaan sekä tanssin taikaa ja mahtavaa musiikkia.”
Kontturi-Paasikko kertoo seuraavansa kisoja myös tanssinopettajan silmin. Kisoja voi katsoa ”ajan ilmiönä” ja nähdä mitkä tanssityylit ovat milloinkin muodissa. Nekin nimittäin muuttuvat ja muovaantuvat ajan saatossa. Myös musiikkivalintoja Kontturi-Paasikko kuuntelee mielenkiinnolla ja saattaa poimia omille tunneilleen jonkin kisoissa nähdyistä kuvioista tai opetukseen sopivan kappaleen.
Yleisöä saisi sekä Kontturi-Paasikon että Rajalan ja Klemolan mielestä olla enemmänkin. Kisojen markkinointi on vielä verrattain pientä, vaikka siinä onkin tapahtunut edistystä entiseen nähden. Yhä edelleenkin kisoista pitää kuitenkin itse etsiä aktiivisesti tietoa. Harva siis saapuu paikalle vain mainoksen houkuttelemana. Enemmän yleisöä saattaisi tarkoittaa myös enemmän kilpailijoita. Joku saattaa aina inspiroitua ja lähteä näkemänsä perusteella kisoihin tai tanssikursseille.
MIHIN TÄSTÄ?
Suomen lavatanssikilpailijat ry kertoo ottavansa vastaan palautetta ja kehittävänsä toimintaa palautteiden perusteella.
”Yhdistys vastaanottaa jatkuvasti kehittämisehdotuksia ja palautteita. Jokainen palaute käsitellään yhdistyksen hallituksessa. --- Suomen lavatanssikilpailijat ry on toiminut suunnitellun kilpailukonseptin mukaisesti. Toimintaa on kehitetty matkan varrella mm. turvallisuuden näkökulmasta. Yhdistys on huomioinut myös saamiaan palautteita ja ideoita. Toimintaa kehitettäessä on sääntöjä muutettu, mikäli siihen on ollut tarvetta.”
Tässä artikkelissa esitetyt mielipiteet edustavat vain muutamien yksittäisten henkilöiden näkökulmia. Lienee kuitenkin tosiasia, että muutokselle on tarvetta ja laajempaakin kannatusta. Kaikki haastatellut pitävät lavatanssikisojen järjestämistä jatkossakin tärkeänä osana seuratanssikenttää ja jokainen haluaa kisojen säilyvän elinvoimaisena.
Artikkelissa on esitetty lukuisia kehitysehdotuksia, joista osan voisi panna toimeen vaikka heti. Voisi myös olla syytä tehdä laajempaa kyselyä lavatanssikilpailijoille sekä lavatanssijoille, jotta saataisiin isomman joukon näkemyksiä. Uudistusten myötä olisi mahdollista saada lavatanssikilpailut uuteen kukoistukseen ja vastaamaan nykypäivän lavatanssia.
**********************************************************************************
Kati Kangas: Perinteet ja innovaatio kohtaavat: Voiko näköiskankaasta tulla uusi perinne?
Ympärillämme on paljon erilaista arkkitehtuuria, historiallisesti merkittäviä kohteita ja erilaista kulttuuri perimää. Kotimme historia on säilynyt osana julkisivua koettelemuksista huolimatta, ja nyt me saamme ihailla arkkitehtuuria usean eri aikakauden saatosta. Näitä perintö helmiä täytyy kuitenkin suojella säännöllisellä ylläpidolla, joten remontilta ei voida välttyä. On kuitenkin sääli, jos kaupungin vetonaula joudutaan huputtamaan pitkän remontin ajaksi. Mikä avuksi?
Näköiskangas on massiivinen suurkuvatuloste, jossa rakennuksen julkisivu painatetaan kankaalle, ja ripustetaan vaikkapa rakennustyömaatelineeseen. Näin naapuruston julkisivu saadaan säilytettyä edustavana remontista huolimatta, ja avaamme uusia väyliä esittää taidetta osana katunäkymää. Kulttuurikohteita voidaan vaalia siitä huolimatta, että julkisivu on huputettu säältä suojaan, ja asukkaat sekä turistit voivat tasavertaisesti nauttia alueen nähtävyyksistä.
Näköiskangasta voi verrata massiiviseen mainoslakanaan. Banderolleilla on aiemminkin mainostettu erilaisia kampanjoja, tapahtumia ja palveluita, mutta niiden käyttö on pääsääntöisesti vain markkinointiviestintää varten. Miksi emme siis ole käyttäneet mainoslakanoja myös julkisivun somistamiseen, ja yleisen viihtyvyyden parantamiseen?
Katutaidetta ja muraaleja on ollut käytössä ennenkin, mutta näköiskangas on tarkoitettu vain väliaikaiseen käyttöön rakennustyömaan ajaksi. Tämä kuitenkin avaa kysymyksen, voiko väliaikaista peitettä käyttää avoimena katutaiteen alustana? Näitä kysymyksiä, ja mahdollisia toteutuksen haasteita pohditaan syvemmin opinnäytetyössäni, jossa käsitellään rakennustyömaan käyttöä kulttuurialustana.
NÄKÖISKANGAS ARJEN YLLÄPITÄJÄNÄ JA MIKSI SE KANNATTAA
Ulkomailla näköiskangasta on käytetty suojaamaan historiallisia kohteita, kuten Yhdysvaltain korkeimman oikeuden rakennusta (Palmer 2013), Sydneyn kaupungintaloa (Scaffad 2024) ja jopa mainostamaan museon tulevia näyttelyjä (Kusisto 2012). Suomessa samantapaisia kohteita on uutisoitu vain muutamia, esimerkiksi Helsingin eduskuntatalon julkisivuremontti (Happonen 2018), sekä Helsingin tuomiokirkko (Karhu 2024).
Suomeen näköiskankaat ovat ajautuneet vasta lähiaikoina, eikä niiden käyttö ole vielä yleistynyt. Vain eteläsuomessa on dokumentoituja tapauksia näköiskankaiden käytöstä, missä Pohjois-Suomessa on käytetty vain mainoslakanoja.
Näköiskankaalla on kuitenkin paljon annettavaa julkisivun ylläpidolle, niin kuin aiemmista esimerkeistä selviää. Karhun (2024) artikkelissa hääpari oli kuulemma perunut häänsä, kun Helsingin tuomiokirkko oli ollut remontin alla. Remontti ei vaikuta kirkon toimintaan, paitsi kulkureittien osin, joten aiheutunut haitta on pääosin kosmeettista. Sipolan (2024) valokuvasta kuitenkin paljastuu, että Helsingin seurakunta on ratkaissut kyseisen ongelman pystyttämällä kirkon tornin ympärille näköiskankaan parantamaan ympäristön edustavuutta.
 |
| Joni Sipolan kuva Helsingin tuomiokirkosta 2024. |
Näköiskangasta voi siis käyttää rakennuksen yleisilmeen ja edustavuuden parantamiseen. Tästä voi hyötyä sekä suuremmat julkisivut, että myös pienimuotoiset toimistotilat tai ostoskeskusten myymäläsivut. Näissä tapauksissa päämotivaationa on imagon ylläpitäminen. Näköiskangasta voi myös käyttää markkinointiin painattamalla siihen yritysten logoja, tai erilaisia markkinointiviestejä. Teoriassa työmaakangasta voisi käyttää julkisena seinänä seinämaalauksille, mutta siinä tapauksessa taiteilijalla tulisi olla vaadittavat luvat ja koulutukset päästä rakennustyömaa-alueelle.
MISTÄ KIIKASTAA?
Minkä takia näköiskankaita ei käytetä? Syitä voi olla useita, johtuuko se siitä, että palvelua ei pystytä toteuttamaan, eikö asiakas tiedä palvelun olemassaolosta, onko toteutus liian kallista, vai eikö Suomessa ole kohteita, joita kannattaisi suojella näköiskankaan keinoin?
Opinnäytetyössä haastatellaan sekä rakennusalan yrityksiä, telinevuokraamoja, sekä painotaloja, jotta voimme selvittää näköiskankaiden toteutusten realiteetit. Jos aihe herättää kiinnostusta, suosittelen vahvasti Rakennustyömaa kulttuurialustana –tutkielman lukemista. Nopeana yhteenvetona tuloksista voidaan kuitenkin päätellä, että painatus on mahdollista järjestää. Painotalot voivat painattaa kuvituksen joko reikäkankaalle tai PVC muovi materiaalille, mutta kuvituksen painaminen luo huimia kustannuskuluja.
Laitevuokraamoja haastatellessa selvisi, että perus telinepeitto maksaa n. 2–4€ /m2, kun taas mainostaloilla painatuksen hinta voi vaihdella suurestikin riippuen kohteen laajuudesta. Kun kyseessä on kuitenkin hyvin massiivinen painatus, voimme kärjistää hinta-arvion 20€/m2, mutta tämä arvio kannattaa ottaa suurmittaisena, ja se voi vaihdella ankarastikin kohteen perusteella. Joka tapauksessa, painatuksen lisääminen kankaaseen tulee lisäämään nollia tilauksen kustannuksiin.
Harvalla kohteella on varaa maksaa kymmeniä tuhansia euroja koko julkisivun kattavasta alueesta, jollei sillä voi joko ylläpitää imagoa, tai tuoda varteenotettavia markkinointi tuloja. Mainostoimistot ovat jo yrittäneet saada rakennustyömaiden telineitä mainoskäyttöön, mutta tämän hankkeen torppaa vastuunjakaminen kohteen ylläpitämisestä. Mainoslakana on kuitenkin altis tuulelle, elementeille ja jopa ilkivallalle. Kenen vastuulle jää tuulen repimän kankaan uudelleen asennus? Telinefirmat eivät saa asennuksesta tarpeeksi voittoa, että se olisi heidän kannaltansa tuottavaa palvelua tarjota, ja on täysin asiakkaasta kiinni, kuinka paljon he ovat valmiita investoimaan kohteen uudelleen asentamiseen myrskyjen sattuessa.
NÄKÖISKANKAAN TULEVAISUUS
Näköiskankaasta on paljon esteettistä hyötyä, mutta on otettava huomioon materiaalin omat heikkoudet ja vahvuudet. Umpimuovi on vahva ja kestävä materiaali, joka sallii jopa kaksipuolisen painatuksen, mutta silloin kankaan ja seinän väliin ei saisi päästä tuulta. Kangas itsessään on hyvin kestävää, mutta tuuli ratkoo saumat, ja hajottaa kiinnikkeet. Tuulta varten on tehtävä jämäkät telineet, varsinkin näin rannikko alueella, ettei kangas vie purjeen lailla telineitä mennessään. Siksi ulkokäyttöön suositellaan tuulta läpäisevää reikäkangasta.
Kankaan huono puoli on kuitenkin se, että se on kertakäyttöistä. Jos tapahtuma tai kampanja itsessään on toistuva, voi saman kankaan virittää uudelleen, mutta varsinkaan isoa kangasta voi olla hankala säilöä. Muovinen kangas on hankala taitella varastoon, se vie paljon tilaa, ja painaa paljon. Reikäkangas on tässä armollisempaa, mutta ytimessään mainoslakanan voi painattaa vain kerran. Tämä voi olla osasyy siihen, miksi mainostaulut ovat yleistyneet. Näyttöjen hankintakustannus on kallis, mutta taulun ylläpitäminen on edullista, ja se mahdollistaa uusien mainosten esittämisen toistuvaan tahtiin.
Maanomistajan luvalla saa kohteeseen pystyttää haluamaansa materiaalia, mutta Museovirasto ja kunta ovat alueen suurin päättävä taho, ja jos he kieltävät mainosten tai kuvitusten käytön telineissä, loppuu ilo lyhyeen. On kuitenkin mahdollista, että valkoiseen suojamuoviin voisi heijastaa mainoksia tai kuvituksia vastakkaisen rakennuksen katolta. Suomessa on kuitenkin talvisaikaan tarpeeksi pimeä, että valolla heijastettu kohde erottuisi kirkkaasti, ja se tulisi huomattavasti edullisemmaksi toteuttaa ja tarjota vaikka vuokraus palveluna. Ehkä projektorit ovat uusi avain katunäkymän tulevaisuuteen?
LÄHTEET
Balmer, A. (2013). Fixing the Cracks in the Justice System. Big Picture Magazine. https://bigpicturemag.com/fixing-cracks-justice-system/
Happonen, R. (2018). Eduskuntatalo huputettiin, näköiskankaan alla kunnostetaan vesikattoa ja ikkunoita. Hämeen Sanomat. https://www.hameensanomat.fi/paikalliset/5181338
Karhu, O. (2024). Helsingin tuomiokirkossa alkoi remontti, jonka vuoksi yksi pari perui häänsä. Yle Uutiset. https://yle.fi/a/74-20092135
Kusisto, L. (2012). 'Yellow Trees' Growing Reproduction of Artwork Will Cover a Condo Construction Site in Manhattan. The Wall Street Journal. https://www.wsj.com/articles/SB10000872396390443687504577565621696659662
Sipola, J. (2024). Valokuva.
Scaffad. (2024). Town hall building wrap. https://www.scaffad.com/work/townhall
**********************************************************************************
Miika Tikkanen: Alueellinen kirkkomusiikkitapahtuma kulttuuritapahtumana
Näiden opintojen opinnäytteeni käsittelee yhden sektorin osalta kirkkomusiikki-tapahtuman järjestämistä. Sen motivoimana myös lähdin hakemaan Syksyn aihe–tehtävään vastinetta saadakseni tukea välillisesti myös opinnäytteeseen. Aluksi aioin etsiä tietoa pienehkön klassisen/kirkollisen musiikkitapahtuman järjestämisestä. Dokumentiksi valikoitui hieman ulkokirkollinen kirja Pekka Vartiainen 2007: Kulttuurituottajan kyydissä: alueellisen kulttuuritapahtuman tuotanto. Päätin myös haastatella Lohtajan kirkkomusiikkijuhlien tuottajia, esimerkiksi toiminnanjohtaja Marita Kaakista, tai taiteellista johtajaa Juhani Lamminmäkeä sähköpostitse tai etäyhteydellä.
ALUEELLINEN KULTTUURITAPAHTUMA
Otin yhteyttä Lohtajan kirkkomusiikkijuhlien taiteelliseen johtajaan Marita Kaakiseen. Sovimme haastattelusta etäpalaverin muodossa. Haastattelun alkaessa Kaakinen kuitenkin perui tapaamisen kiireiden takia. Lähetin hänelle sähköpostilla materiaalin, jotta hän vastaisi siihen sähköpostilla. Vastausta vielä odotellaan, mutta hän kyllä lupaili sen antamista. Aihetta käsitteleviä dokumentteja löytyi etsiskelyn tuloksena 3–4. Ei kuitenkaan sähköisesti linkitettäviä, vaan yksi gradu: Teemu Kirjonen, Vexilla Regis XX anni. Lohtajan Kirkkomusiikkijuhlat 1979–1998. Ohjelmistokartoitus ja tapahtuman historian tarkastelua (Kirjonen 2001.) Gradu on hieman yksisuuntaisesti raportoiva kuvaus juhlien sisällöstä ja luonteesta. Se välttelee haasteiden kuvaamista ja painiskelua ristiriitojen kanssa. Juhla näyttäytyy suoraviivaisena ketjuna, jossa kaikki kerrottu on evidenttiä, ei avoimeksi jätettyä. Tämän voi ymmärtää gradun taaksepäin katsovasta jälkiraportoivasta näkökulmasta. Ei mennä syvälle prosessiin, vaan havainnoidaan ilmiötä, kun se on valmiissa muodossaan. Gradusta tulee ilmi kuitenkin muutamia kirkkomusiikkijuhlaa kuvaavia seikkoja. Yksi niistä on kansainvälinen taso. Siitä on haluttu tehdä tasoltaan alusta asti kansainvälinen, vaikka aluksi juhlilla esiintyi ainoastaan kotimaisia korkeatasoisia esiintyjiä. Tapahtumassa paikalliset toimijat ja talkootyö ovat olleet vahvassa roolissa. Tapahtuma on mahdollistanut taiteilijoiden haluaman ohjelmiston toteutuksen, tämä on ollut määrittelevä tekijä ohjelman muodostamisessa.
Finna.fi-tietokannan kautta löytyi muodollisesti relevantti lähde, artikkeli ortodoksisen kirkon lehdestä Aamun Koitto. Artikkeli on sekin hieman vanha (2005), mutta tämä ei liene katastrofi kirkollisessa ympäristössä. Artikkeli on nimeltään Kirkkolaulupäivät lähenevät – jännittääkö taiteellista johtajaa? Siinä kuvataan vapaaehtoisvoimin, tai paikallisten kuorojen voimin järjestettävää kirkkomusiikkijuhlaa, jossa on nuori taiteellinen johtaja, Varvara Merras-Häyrynen, ensimmäistä kertaa tehtävässään.
Sain lisäksi opinnäytetyötä käsittelevää materiaalia Hanko Soi–tapahtuman taiteelliselta johtajalta Knuut Nissiseltä. Hän antoi hyviä käytännön vastauksia mahdollisuuksista ja riskeistä liittyen musiikkitapahtumaan. Knuutia haastattelin ihan sen vuoksi, että alun perin kaavailtua Marita Kaakisen haastattelua ei lopulta saatu toteutettua.
Kaukaa historiasta (1967) löytyi vielä kirjaston kautta sanomalehti Karjalaisen hieman vähemmän relevantti artikkeli Ortodoksisuus esillä taideviikon illassa. Tässä kysymyksessä on kirkkomusiikin näkyminen Joensuun taideviikko-tapahtumassa. Jokaisessa tapahtumassahan on myös historiallinen näkökulma. Niiden juuret saattavat olla pitkälläkin menneisyydessä. Alun perin mainitsin dokumentiksi vielä Pekka Vartiaisen Kulttuurituottajan kyydissä-kirjan. Se menee hieman kirkollisuuden ulkopuolelle, mutta sisältää hyvää tietoa tapahtumista malliksi tuottajalle. Siellä on myös yleisen tason teoreettista viisautta kulttuurituotannoista, ei ainoastaan käytännön caseja, mitä kirjasta löytyy kolme. Kirjan esimerkit auttavat myös itseäni luomaan kuvaa kulttuuritapahtumien mittakaavasta, joka ei vältämättä ole taloudeltaan suuren suuri. Tämä ei tarkoita vähämerkityksellisyyttä, vaan kulttuuritapahtumien anti on henkisesti korvaamatonta ja esimerkiksi osallistavaa.
Vartiaisen kirjassa on jäsennelty myös kulttuuritapahtuman budjettia. Siinä käy ilmi, kuinka rahoitusta saadaan Humak-ammattikorkeakoululta, kunnalta, järjestöiltä ja niin edelleen. Toisaalta, kuinka tapahtuman menot koostuvat palkkioista ja muista kustannuksista. Tässä niistä kaaviot, tein ne itse kirjassa esitetyn datan perusteella. Ne eivät suoraan liity kirkkomusiikkitapahtuma-aiheeseen, mutta ovat kyllä esimerkki mahdollisesta kulttuuritapahtuman budjetista.
Lyhimmillään minua kiinnostaa musiikkitapahtuman mahdollisuudet ja riskit tässä tehtävässä, ja se, miten nämä asiat näkyvät erilaisten yksityiskohtien osalta. Tehtävän otsikointi jäi alkuvaiheessa hieman yleiselle tasolle. Aluksi se oli ”Alueellinen kulttuuritapahtuma.
KNUUT NISSISEN HAASTATTELU
Lisään tähän Knuut Nissisen vastauksia, koska ensisijaista haastateltavaa Marita Kaakista ei tavoitettu. Knuut vastasi seuraavaa kysymyksiini:- Millainen on hyvä paikka järjestää (klassisen musiikin tai kirkkomusiikin) musiikkitapahtuma?
- Vastaus: tapahtuman kestävyyden kannalta sellainen, jossa kuulijoita saadaan paikalle. Paikka, jossa muutenkin liikkuu runsaasti ihmisiä, tai jolla on erityinen maine kulttuuritapahtumapaikkana.
- Mitä musiikkitapahtuman kävijät eniten toivovat? Mainitse pääasia, ja pari muuta asiaa.
- Vastaus: Olettaisin, että suurin osa etsii musiikkiin liittyviä tunnekokemuksia, kuten virkistystä, lohdutusta tai inspiraatiota
- Millainen on järjestävän tahon kannalta mielekkäin musiikkitapahtuma?
- Vastaus: Sellainen, jossa kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä:
- muusikot saavat tehdä heitä inspiroivia teoksia
- järjestäjän visio tapahtumasta toteutuu
- kuulijoiden tuomat konserttitulot ovat riittävät
- Millaisia kompromisseja tapahtumakävijöiden ja järjestäjien kesken tehdään?
- Vastaus: ohjelmistovalintoja joutuu miettimään myös oletetun tai todennäköisen kuulijakunnan kannalta. Joskus myös esimerkiksi paikan esteettömyydestä voidaan joutua tinkimään, jos muilta osin kyseessä on erityisen hyvä tai tärkeä konserttipaikka.
- Millainen on musiikkitapahtumasi ikärakenne, ja mikä on kiinnostanut nuorta ikäluokkaa parhaiten?
- Vastaus: en ole tehnyt kyselyä, mutta uskon että keskimääräistä tasaisempi ikäjakauma, koska oman tapahtuman paikkakunta on suosittu lomakohde.
- Onko elokuun loppu lomakauden jälkeen hyvä ajankohta säännölliselle musiikkitapahtumalle?
- Vastaus: se ei ole mielestäni huono, mutta ei paraskaan. Asia riippuu paljon kuitenkin paikasta.
- Mikä on vaihtoehtoinen hyvä ajankohta?
- Vastaus: todennäköisimmin parhaana pidän heinäkuuta
- Opinnäytetyöni selvittää juutalaisuuden ja ortodoksikirkon musiikin sisällyttämistä musiikkitapahtuman ohjelmaan. (Samalla otan aiheen tähän tekstiin mukaan) Millaista kosketusta sinulla on näihin aiheisiin musiikkialalla tai muussa elämässä?
- Vastaus: Ei paljoa. Olen soittanut itse joitain teoksia, joissa on elementtejä tai vaikutteita ortodoksisesta tai juutalaisesta kulttuurista, esimerkkeinä Rahmaninovin musiikki ja joissain teoksissa esiintyvät Klezmer-vaikutteet (esim. Shostakovitshin Jousikvintetto nro 8)
- Mitkä ovat pienen paikkakunnan tapahtumien tärkeimmät ominaisuudet?
- Vastaus: se, että musiikkitapahtuma tuodaan tavalla tai toisella pois korkeakulttuuri-asemasta, kohti ihmisiä ja heidän kiinnostuksensa herättäen
- Millaisia riskejä sisältyy musiikkitapahtuman jäjestämiseen?
- Vastaus: jos budjetti nojaa liikaa lippu-/ohjelmatuloihin, ja ne jäävätkin pieneksi.
- Millaisia yhteistyökumppaneita musiikkitapahtumassa on hyvä olla?
- Vastaus: kaikenlaisia. Tärkeintä on se tuki jota kumppaneilta saa ja se, mitä voi mahdollisesti itse tarjota heille. Esimerkiksi paikallisilta yrityksiltä voi kysyä sponsorointia. Toki kannattaa miettiä myös sitä, että minkä alan yrityksiä voisi eniten kiinnostaa tukea musiikkitapahtumaa
- Millaisia rahoitusmahdollisuuksia musiikkitapahtumiin kannattaa etsiä?
- Vastaus: apurahat ja sponsoroinnit sekä lipun-/ohjelmamyynti
- Mikä on luontevin tapa saada hyviä esiintyjiä musiikkitapahtumiin?
- Vastaus: kysyä suoraan sellaisilta esiintyjiltä, joista olet kiinnostunut
- Mitkä ovat parhaat tavat viestiä ja mainostaa tapahtumaa?
- Vastaus: sosiaalinen media ja sen kohdennettu mainonta. Paikalliset lehdet ja tapahtumakalenterit. Fyysiset julisteet ja flaijerit. Somessa kannattaa huomioida myös paikalliset ryhmät.
- Millaisia haasteita ja mahdollisuuksia on kansainvälisten esiintyjien kanssa?
- Vastaus: suuremmat matkakulut. Toisaalta kansainvälisyys voi herättää yleisön kiinnostusta. Kannattaa myös sopia etenkin ulkomaisten esiintyjien kanssa, että esiintyjä laskuttaa, niin pääsee helpommalla.
- Mitä musiikkitapahtumaan liittyvää et missään tapauksessa suosittele?
- Vastaus: liian monimutkaista, isoa ja työlästä tapahtumaa liian pienillä henkilö- ja aikaresursseilla.
- Mitä muuta tulee mieleen?
- Vastaus: kannattaa suunnitella kaikki mahdollinen mahdollisimman hyvin etukäteen. Jos olet itse myös esiintymässä, assistentti tai tuottaja on erittäin tarpeellinen olla olemassa. Jos tämä ei ole mahdollista, huomioi järjestelyt kuitenkin etukäteen niin, että keikkapäivänä olet itse muista velvollisuuksista vapaa.
LOPPUMIETTEET
Knuutilla on käytännönläheinen ja fiksu lähestymistapa moneen asiaan, joka kertoo hänen kokemuksestaan alalla. Tapahtuman järjestäminen alkaa tuntua asiana hallittavalta ja inhimillisesti ymmärrettävän kokoisena työtehtävänä. Kun uhraa ajatusta hyvissä ajoin asialle, ja varautuu ennalta kaikkiin tilanteisiin, itse tapahtuma voi hyrrätä iloisissa merkeissä h-hetkellä. Tapahtumajärjestäminen näyttäytyy Knuutin kerronnassa järkevänä ja tärkeänä inhimillisen toiminnan muotona, jonka järjestämisessä ei ole syytä hakea ideoita tai niiden perusteita kaukaa, vaan kehittää laadukasta tuotantoa yksinkertaisin peruslähtökohdin. Tärkeää on tuntea asiansa perinpohjaisesti, jotta voi seisoa tuotannon takana ja tähdätä pitkän linjan yhä kehittyvään toimintaan. Elitismiä ei kaivata, vaan taide on tuotava pois jalustalta ihmisten keskelle.